maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kasko kasvaa

Juhannus 2015! Se oli ja meni. Me vietettiin juhannusta hyvällä porukalla täällä Oulussa; syötiin, kuljeskeltiin (muun muassa Rusko-tunturin huipulle), laiskoteltiin ja käytiin juhannuspäivänä Torstin ja Jonnan kanssa hiekkakuopilla. Torstilla ja Reskolla meinaa nykyään vähän huumori loppua kesken ja siinä joutuu omistajatkin korottaan ääntään ihan kunnolla kun pojat rupeaa kärhämöimään. Onneksi (*kopkop*) riidat ratkeaa näissä tilanteissa aika pian ja koirat pystyy jatkamaan leikkejään niiden jälkeenkin. Mutta pentuja ne eivät kyllä enää ole (ONNEKSI), eivätkä sulata toisiltaan kaikkea. Reskolla on vielä kokonsa puolesta selvä ylilyöntiasema, joten todennäköisesti isommin paikattavaksi näistä menisi Torsti-basenji... Resko haluaa olla porukan päällikkö, ja jos se ei sovi Torstille, meillä on ongelma.

 

Kuten kuvista näkyy, Reskolla oli alkuspurttien ajan valjaissaan kiinni poikaystäväni GoPro-kamera. Olipa hauska katsella videoita jälkeenpäin, Resko näkee maailmansa ihan eristä kuvakulmasta kuin ihmiset.. eikä sitä tule useinkaan ajatelleeksi.

Pikku kakkiainen 11 viikkoa

Kaskon kanssa käytiin sitten tänään reissu Oulun keskustassa. Kävin ostamassa Stockalta itselleni hopeashampoota ja koirille vähän herkkuja ja Kasko kävi itkettämässä ihmisiä. Eräs rouva ihan kirjaimellisesti kyyneleet silmissään tuli katsomaan Kakea, ja sanoi ettei ole nähnyt kauniimpaa koiraa ikinä. Heillä kuulemma olisi koiran paikka auki, mutta mies ei ole niin innostunut ajatuksesta.. Piti vähän itsekin nieleskellä, kun rupes miettimään. Jos minulla olisi poikaystävä joka ei hyväksy koiria..? Mulla ei varmaan olisi poikaystävää. Onneksi asiat on kuitenkin paremmin!

Kasko matkusti bussissa kuin missä tahansa muussakin kulkuvälineessä, siis kerälle käpertyneenä ja pieni kirsu tuhisten. Sitä ei paljoa kiinnosta, että missä ollaan nukkumassa milloinkin :D Pentu matkustaa tietenkin suurimman osan matkasta sylissä, kun ei sillä niitä rokotuksiakaan ole, mutta kiva nähdä että se vaikuttaa näin täyspäiseltä pikkukoiralta. Häntä ei laske vaikka ohi vilahtaa busseja ja vieressä kolisee tietyömaa, eikä silloinkaan kun samassa bussissa matkustava pikkulapsi rupeaa kirkumaan kiukkupäissään täydellä volyymilla. Ambulanssin piipaus lähinnä kiinnosti ja ihmetytti. Hetken aikaa pentu sai jaloitella keskustassa ihmisvilinän keskellä sellaisessa kohtaa, ettei kukaan kävele tai pyöräile päältä. Kake seisoi korvat höröllä ja häntä pystyssä ja katseli kaikkia ja kaikkea. Mututuntumalla sanoisin, että Kasko on ainakin tässä iässä hieman maltillisempi kuin Resko, eikä hötkyä samalla tavalla - mitä en pidä yhtään pahana asiana.

Kasko on myös harjoitellut yksinoloa monena päivänä, ja suunta on tähän asti ollut ihan hyvä. Olo on toiveikas. Ensimmäisenä päivänä Kasko oli karjunut (!!!!!!IHAN TÄYSIÄ) noin 15-20 minuuttia ja sitten nukkunut loput siitä tunnista. Toisena päivänä se oli ränkynyt viitisen minuuttia, kun me oltiin poissa joku 20 minuuttia. Tänään olen jättänyt sitä yksin kun olen käynyt pesutuvassa useamman mutkan ja myös kun käytiin Reskon kans pienellä 20min pissatuslenkillä. Ja kaikki nämä Kasko oli ollut hiljaa. Liekkö tyyntä myrskyn edellä... Onneksi me ollaan menossa Tornioon "mummolaan", missä saa harjoitella yksinoloja ilman että naapuritkin kärsivät Kaskon karjumisista. Omakotitaloasumisessa on puolensa.
Latasin kokeiluun Audacityn rinnalle myös Digital Dogsitterin, kun sain heidän edustajaltaan sähköpostia. Nämä pari päivää ovat ainakin minut itseni vakuuttaneet, joten voi hyvinkin olla että ostan ohjelman itselleni ainakin Kaskon pentuajaksi. Reskohan osaa olla ihan rauhassa ja hiljaa kotona yksinkin, mutta kaikki keinot saman opettamiseksi ja saman mielentilan saavuttamiseksi Kaken kanssa otetaan käyttöön.

Komea poika hiekkakuopilla juhannuspäivänä
Kaikki postauksen kuvat otti Jonna Harju, kiitos!

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kapteeni Kakkendaali ja Maailman Kärsivällisin Resko

Ensivaikutelma Kaskosta on pitänyt paikkansa. Kyseessä on Erittäin topakka, eläväinen ja rohkea pentu. Reskon parta on harventunut kohta puolella ja häntäkin kokenut kovia. Kasko puolestaan on keksinyt, että elämä on törkeän kivaa ja eläminen melkein 60m2-asunnossa viihdyttävää. Pennun elämä keskittyy kuitenkin lähinnä olohuoneen matolle (jossa se leikkii Reskon kanssa ja sitä ilman), keittiöön (koska ruoka) ja makuuhuoneeseen (siellä se käpertyy lattialle heittämieni vaatteiden päälle nukkumaan, eikä herätä minua aamuisin). Kake etenee portaissa, vesilätäköissä, korkeassa ruohikossa, metsässä, tuulessa, sateessa, ritilällä, matolla, matottomalla lattialla, ulkoa kellarikäytävään vievällä rampilla, hississä, lemmikkikaupan hyllyjen alla, vieraiden ihmisten syleissä, kopassa, autossa (nukahtaa aina autoon jouduttuaan), ... jne. Se ei säiky pamahduksia, kolahduksia, ihmisten kovia ääniä tai tuulen mukana heiluvia muovinauhoja. Ja me on leikattu kynnet jo kahdesti ja trimmailtu korva- ja varvaskarvoja - ei ongelmaa.

Olen jo saanut ihmisiltä sellaista kommenttia, että "ihanaa kun olet löytänyt sinunlaisesti koiran". Voin samaistua siihen ajatukseen ihan sataprosenttisesti. Kaskon kanssa veikkaisin ongelmia tulevan riiviöimisen kanssa ja kaikkien komentamisessa. Se juoksee Reskon perässä ja haukkaa sitä mistä ikinä kiinni saakaan, jos Reskolla näyttää olevan tarpeettoman hauskaa ilman sitä.

Tokikaan me ei olla tutustuttu juuri vieraisiin koiriin, koska pentu on niin pieni eikä sillä ole kaikkia rokotuksia. Siskoni yorkkien seassa se vaikutti viihtyvän ja Reskon kanssa se on jo nyt lähes erottamaton. Välillä se kyllä menee toiseen huoneeseen nukkumaan ihan itse, mikä on minusta ihan mukavaa - se ei taida olla ns. läheisriippuvainen. Läheisyydestä se kyllä pitää, ja nukkuu mielellään minun kainalossani tai selkäni päällä, jos makaan lattialla. Ihana, täydellinen, pieni Kakkendaali.

Enkä voi kehua Reskoa tarpeeksi. Muutkin kuin minä ovat ihmetelleet, miten se antaa pennun pompottaa ja riiviöidä. Oon kyllä kertonut Rekulle karmasta ja muistuttanut sitä siitä, kuinka se itse pentuna kohteli Ampu-pappaa. Aika näyttää, haluaako Kasko kasvaessaan sysätä Reskon valtaistuimeltaan, mutta toivon sopuisaa elämää kahdelle snautseripojalle. So far so good.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Olet totta vihdoinkin.

Puolitoista vuotta sitten tammikuussa esittelin Reskon Amorille ja sain elää melkein vuoden verran elämää kahden snautserin omistajana.. 297 päivää, siis melkein 10 kuukautta.
Ja vaikka kahden koiran myötä voi tulla kaksinkertainen määrä murhetta ja mielipahaa ja väsymystä, niin vähintään tuplasti siinä saa myös iloa ja hyviä puolia. Näin jälkikäteen erityisesti mieltäni nostattaa katsella kuvia joissa Amor ja Resko ilman sen syvällisempää syytä ovat jotenkin lähikontaktissa. Kaksi koiraa, samanlaiset. Vaikka nyt vähän jännittääkin kun kaikki on vielä edessä, enkä tarkalleen taida edes tietää millaiseen soppaan olen lusikkani sotkenut, niin olen malttamaton näkemään mitä tulevaisuus meille on. Vuoden päästä Resko on jo lähellä kolmea ja kääpiö on yksivuotias. Toivon niin hirvittävän paljon, että saisin elää ainakin seuraavat 10 vuotta poikineni hyvää elämää ja kasvaa itse taas vähän vanhemmaksi. Amorin kanssa elettiin minut kymmenvuotiaasta parikymppiseksi, joten toivottavasti tämä tiimi saattaa minut ainakin kolmikymppiseksi ja pidemmällekin. Ja kuka edes tietää mitä elämä silloin on? Huh. Hyvä kun voi ensiviikkoon suunnitella.

Pääsiäisen aikaan huikkasin mökillä ollessamme äidilleni, että keksin nimen seuraavalle koiralleni. Siitä tulisi Kasko ja se olisi musta snautseri. Todennäköisesti kääpiösnautseri.

Ennen huhtikuun puoliväliä sain A-M:ltä viestiä, että ois mustia poikia syntynyt. Sain kuviakin, kasassa pieniä mustia rottia. Olin aikaisemmin Amorin jälkeen sanonut, että jos joskus syntyy pentue josta hän uskoisi mulle löytyvän toinen yhtä loistava ystävä kuin Amor oli, niin ottaisi minuun yhteyttä. En missään vaiheessa keskusteluidemme aikana sanonut varaavani pentua, enkä edes kysynyt olisko mulla mahdollisuutta saada pentua juuri tästä pentueesta (jonka sukutaulu miellytti minua kovasti ja sieltä löytyi monta tuttua koiraa). Niin kuitenkin kävi, että toukokuun viides päivä mulle tipahteli fb:n viestiboksiin videota ja kuvia pennuista. Kasvattaja sanoi että mustat pojat on molemmat todella lupaavia.. Olin samana aamuna hiekkakuopilla Jonnan ja koirien kans pelmutessa miettinyt ääneen, että jos nyt käviskin niin että kaikki pennut on jo varattu, niin olisin kyllä hyvin pettynyt vaikken mitään olekaan vaatinut tai varannut. Niimpä kirjoitin kasvattajalle viestiä, jossa kysyin onko pennut jo varattu? En kerennyt lähettämään sitä, kun A-M kirjoitti uuden viestin jossa kysyi millaisen nimen haluaisin minun pojalleni, olisiko mulla ehdotuksia?

Itkin. Niin hölmöä kuin se onkin, niin itkin :D Ajattelin pientä mustaa mötikkää joka on Kalixissa jo kuukauden päivät kasvanut ja kasvattaja on sitä kasvatellut minua ajatellen. Soitin äidilleni Rhodokselle (porukat oli juuri edellisenä päivänä lähteneet lomalle) ja itkin ja äitini ensimmäinen kysymys oli, että "ootko ajanu kolarin?" Sanoin etten tiedä miks edes itken kun olen vain onnellinen eikä tässä pitäis itkeä ja selitin mitä kasvattaja oli mulle juuri fb:ssä laittanut.

Lopulta sain kasattua itteeni sen verran että pistin kasvattajalle vastausta; että en edes ollut varma siitä onko hänellä sielä minulle pentua ja oon nyt vaan niin iloinen etten osaa muuta sanoa. Vastauksena tuli "Jo han är här " Tiedossa kun kuitenkin oli, että Lamigras-pennut tuppaa olemaan varattuja ennen syntymäänsä ja joku odottaa sieltä pentua pitempään kuin vuoden päivät..

Siis toukokuun viidentenä päivänä minusta tuli tuleva kahden koiran omistaja. Saisin laumani taas kasaan, mie ja pojat. Kaksi hihnaa naulakossa, tuplasti kakkapusseja taskuissa. Ja hassua kyllä, en pode hirveää pentukuumetta, vaan koirakuumetta. Odotan sitä aikaa kun mulla on kaksi aikuista koiraa, joiden painia saan katsella ja jotka voivat juosta irti metsässä ja kiusata toisiaan. Kirittävät toisensa syömään kuppinsa tyhjäksi. Yllyttävät toisiaan ulkona huutamaan muille uroksille. Kärisevät turhaan. Pitävät hauskaa keskenään, eivätkä kuuntele minua. Tiedän ikävä kyllä ne huonotkin puolet, mitä odottaa saattaa. Kunhan pysyisivät terveinä ja kasvaisivat toistensa parhaiksi kavereiksi.

Eilen tiistaina 2. kesäkuuta haettiin (äitini kanssa) pentu kotiin.
Kasko saapui kotiin: moikkasi pihassa isoveljeään Reskoa, marssi häntä tötteröllä taloon, tarkasti kaikki paikat, haukkasi isoveikan puruluusta ja imuroi iltaruokansa supervauhdilla, jonka jälkeen kiipesi selkäni päälle ottamaan tirsat. Super-Kasko kertakaikkiaan vaan tuli ja otti paikkansa haltuun, juuri niinkuin pitääkin. Ja se muuten kulkee liukkailla lattioilla, portaissa, metsäpolulla, ritilällä, eikä säiky kovia ääniä (metallihäkin rämähdys, ruokakupin kolahdus, oven paukahdus.. kaikki menee ainakin vielä ilman että ilmekään värähtää). Ja se leikkii - kärisee, ärisee, puree, tekee tapporavistuksia leluille.
Resko on ottanut pennun hyvin vastaan, haluaisi vähän leikkiä, mutta ymmärtää että toinen on vielä pieni. Kasko on kerennyt haukkaamaan Reskoa hännästä ja kävellyt sen ruokakuppiinkin, kun maten refleksit ei olleet tilanteen tasalla. Onnea on täyspäinen keskariuros. Sain ensimmäisenä yhteisenä aamunakin nukkua niin pitkään kuin unta riitti: nousin sängystä kympin aikaan ja Kasko kömpi vaatteiden päältä nukkumasta katsomaan että mikä meininki täällä on aamuisin. Ja ei vitsit että se on AHNE.. melkein hysteerinen, kun alan antamaan ruokaa. Juoksee ympyrää ja kiljuu, saa ruuan kun istahtaa, ja sitten lähtee imu päälle :D kuulen mielessäni sellaisen imurimaisen äänitehosteen, kun Kake seisoo etujalat ruokakupissa, takajalat melkein ilmassa ja hakkaa nenäänsä kupin pohjaan ahmiessaan ja kirsusta kuuluu vain kostea tuhina.

Seikkailuun!