Amor vincit omnia

Mä puhun sulle silloin kun muut ei nää, 

kun ikävä kasvaa niin suureksi että sen alle jää, 

ja kerron mitä meille kuuluu 

ja mitkä haaveet toteutui 

ja mitkä haaveet sun myötä hautautui

Aloin reilu viikko sitten kokoamaan videota Amorista. Ihanimpia tallessa olevia pätkiä: ilta tuulisella rannalla, kesäpäivä hiekkakuopilla, Amor auttamassa minua yo-kirjoituksiin lukemisessa, agilityn huippuhetkiä, loikkia keväthangilla, juoksua pallon perässä, pihaa vahtimassa Mäkärä-yorkin kans, viljelysteillä tai Ylläksen ruskan keskellä lenkkkeilyä ilman kiirettä mihinkään.

Ehkä olen sysännyt tunteet pintaa syvemmälle ja siksi tunnen välillä ihan havahtuvani siihen, että Amorin aika on ohi. Meidän aika on ohi. Ei tule enää yhtään rallytokotreenejä pappakoiran kanssa, ei tuttuja tuhahduksia, ei superkarkeita karvoja kättäni vasten kun silittelen pappaa tv:tä katsellessani. Ei Amoria syöksymässä lokkiparven sekaan isolla golfkentällä kesäyön valoisassa hiljaisuudessa. Tämän postauksen jälkeen aijon sysätä nämä ajatukset takaisin sinne jonnekkin, mistä ne ei pulpahtele pintaan jokaisessa käänteessä. En jaksa surra, en jaksa ajatella miten rajallista ja lopullista ja sattuman kauppaa kaikki elämässä on.

Amor oli niin valtava palanen minun elämässä. Sellainen yli 10 vuoden linkki, joka nitoi minut kiinni koirallisen nuoren tytön harrastusten kautta satoihin ihmisiin ja saatteli minut Torniosta parhaan ystäväni luokse Joensuuhun. Nyt ammattiin valmistumisen kynnyksellä (koulua jäljellä enää pari viikkoa) olen lukemattomia kertoja miettinyt, mikä merkitys pienelläkin valinnalla voi koko elämään olla. Amor veti minut mukanaan ihan erilaiseen elämään, mitä ilman sitä nyt eläisin. Enkä voi olla kuin kiitollinen.

Ja jos joskus syliin mustan maan 

sua joudun kantamaan, 

niin minä sinua vaan.