tiistai 25. marraskuuta 2014

maanantai 17. marraskuuta 2014

Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Olin itse kymmenen, kun ajettiin äidin kanssa Kalixiin hakemaan koiranpentua. Joulukuussa Amor olisi täyttänyt 11. Nyt Amor on poissa. 

Amor oli minun haaveideni täyttymys. Helppo se ei ollut, eikä varmaankaan otollisin ensimmäinen oma koira. Mutta minulle se oli kaikki. En olisi muuttanut siitä viiksikarvaakaan, en vaikka joskus pienempänä se roikkui mulla ranteessa suututtuaan kun en ymmärtänyt ettei Amorin kaltaista itsevaltiasta voinut pakottaa nöyrtymään. Tai kuinka se räjähti rähisemään jos vastaan tuli toinen musta koira (tai vaan koira, sekin riitti Amorille ihan päivästä ja tähtien asennosta ja senhetkisestä tuulensuunnasta riippuen) ja nyt itkisin onnesta jos kertaakaan vielä kuulisin sen olevan niin täynnä itseään ja niin elossa, niin äänekkäänä. Kai se hävetti minua joskus ennen, mutta nyt sekin on vain muisto. Muisto muiden joukossa.

Alkuperäinen Joensuun kokoonpano: Taavi, Eppu & Amor (ja Lennu-kissa) <3

Olin toissaviikon Tanskassa koulun vuoksi ja Amor oli hoidossa vanhemmillani, kun Resko jäi Ouluun poikaystävän vaivoiksi. Liian tarkkaan muistan vielä kuinka pissatin Amorin tämän talon vieressä kasvavien kivien juurelle ja nostin sen sen jälkeen äidin autoon ja se meni itse koppaan. Kaikki se oli Amorille niin valtavan tuttua. Muistutin sitä vielä siinäkin kuinka rakas se mulle on ja toivotin mukavaa lomaa maalla. Ja mukavasti siellä menikin, siihen asti että Ampu osoitti huonoja merkkejä loppuviikosta. Perjantaina se oli jo kipeä, lauantaina vähän enemmän. Vaikka saikin kipulääkettä. Sunnuntaina olin palannut Tanskasta Ouluun ja Amor tuli siskoni kyydissä maalta takaisin minulle. Vaikka mulle oli pohjustettu että Amor on aika huonona, niin itku tuli kun näin minun mahtavan Herrapartani sinä sunnuntai-iltana kerrostalon alaovella. Se oli eri koira kuin minkä hyvästelin viikkoa aikaisemmin.

No lääkitsin sitä lisää ja tuudittauduin siihen, että tästä on noustu ennenkin, suunta on vain parempaan. Rimadyl ei riittänyt, mutta jos annoin yliannoksen niin pappa piristyi hetkeksi tepastelemaanja nukkuikin rauhallisena. Mutta ei se parempaan mennyt, voi ei.. Ulkona se haparoi liikkeissään, kompuroi yrittäessään nostaa jalkaa jne. ja sisällä oli niin surkeana kuin pieni snautseri vain voi. Matka sunnuntaista tiistaihin oli loputtoman pitkä. Ja miten selität kipeälle koiralle, että nyt pitää taas vaan katsoa mihin suuntaan tämä tästä lähtee? Koska selkähän sitä vaivasi, se hiton selkä. Muistin ja tiesin kyllä että yliajalla ollaan menty keväästä lähtien. (blogijuttu)

Kohistessa sadekuuron
et kuule kun kerron
Sun jälkeesi on yksinäisyys
pahempaa kuin koskaan ennen

Soitin tiistaina meidän eläinlääkärille, joka suositteli meille Oulun Animagia ja tuttu ääni sanoi puhelun pääteeksi korvaani vielä että "koita selvitä". Niin.. No sain ajan Animagiin samalle illalle klo 15.40.

Eläinlääkäri käänteli Amorin tassuja ja Amoria, kokeili ja testasi refleksit ja kiputunnon. Takapää oli heikko. Poikaystävä sanoi, että kun hän oli tullut koulusta niin Amor oli ollut aika pirteänä mutta seissyt takatassut väärinpäin, eikä ollut korjannut asentoa. Voi minun pieni Amor.. 

Ell oli ensin aika toiveikas ja höpötteli pullistuneesta välilevystä. Kun näytin puhelimesta kuvan Amorin selästä toukokuussa kuvattuna, tuli vastaukseksi vain hiljainen "oi...." ja kommentti jotenkuten niin että eihän tuossa ole enää välilevyä olemassakaan kun on noin luutunut ja Amor rauhoitettiin uusia kuvia varten. Pidin sitä sylissä ja siihen se nukkui, pää vasemman käsivarteni päällä. Rauhallista. Eläinlääkäri haki sitten Amorin röntgeniin. Istuttiin ja odoteltiin, sanoin jo jossain vaiheessa ettei voi olla hyvä asia jos tähän menee näin kauan? 

No ei se ollutkaan. Kalkkeumat Amorin selässä olivat pahentuneet, levinneet ylemmäs ja päättäneet olla lähtemättä minnekkään. Koiralla oli kuulemma todennäköisesti tuntemuksia kokoajan, vaikkei se niitä ole aina näyttänytkään. Ell alkoi kertomaan miten tuolla jossain Etelä-Suomessa voidaan leikata koirilta selkiä, tai sitten voidaan kokeilla kipulaastaria ja vahvempia kipulääkkeitä hermokipuihin ja täyslepoa. Mutta kukaan ei voinut luvata minun Amorille parempaa huomista. Amor makasi patjalla rtg-huoneen lattialla ja katsoin siitä otettuja kuvia ja kuuntelin kun ell selitti huomanneensa samalla etteivät pahimmat muutokset ole L4-L5 välissä, vaan L3-L4 välissä, koska Amorilta puuttuu yksi nikama kokonaan. 


Olin jo tehnyt päätöksen mielessäni, mutta sain vähän aikaa kuitenkin miettiä koiran kanssa mitä tehdään ja pitää Amoria sylissäni. Eläinlääkäri poistui huoneesta ja sitten poikaystäväkin, koska aina ennenkin oltiin Amorin kanssa oltu me kaksi vaan. Mie ja minun Amor. Amor ja Amorin ihminen. Yli kymmenen vuotta. Yhteisiä retkiä, reissuja, seikkailuja. Harrastuksia, treenejä, voittoja, häviöitä, oppimisia. Musta karkea karvapallo nukkumassa yöt peittoni alla, pää samalla tyynyllä. Ruskeat silmät aamulla vastassa. Matkat yöjunalla Helsinkiin, bussilla Uumajaan, Joensuuhun, Oulusta Tornioon, käynnit vanhainkodilla ikäihmisiä piristämässä, koira mukana koulussa, lehtijutut joissa me oltiin mukana. Rauhalliset koti-illat, kun minun vanhemmat olivat töissä ja mulla oli Amor. Metsäpolut, viljelystiet, joen jäällä kuljetut kilometrit, hiihtoreissut Mustasaareen, kaikki ne koulussa vihkoihin piirtämäni kuvat Amorista ja listaukset sen osaamista tempuista. 

Viideltä tiistaina Amorin sydän hiljeni. Tunnemyrsky oli valtava. Vaikka silitin Amoria rauhassa viimeiseen asti ja juttelin mukavia ja pidin sen tassusta vielä sen jälkeenkin kiinni, niin kotiinpaluu ilman parasta ystävää oli vaikeinta ikinä. Kuin olisi pakotettu liikkeelle keuhkot tyhjinä. Resko juoksi keittiöön ja olohuoneeseen etsien kaveria, lopulta palasi aina eteiseen haistelemaan naulakossa roikkuvaa takkiani joka mulla oli eläinlääkärissä päällä. Vaikea pukea sanoiksi mitä kaikkea siinä tunteekaan. Ahdistus, epätoivo, ikävä, suru, sietämätön tyhjyys, jotain puuttuu. Ja sen kaiken lopullisuus. En tiennyt miltä todella tuntuu olla niin surullinen että se sattuu joka paikkaan. Kun päätä särkee niin että silmät pitää painaa kiinni ja jalat on maitohapoilla autolta kotiin kävelyn jälkeen. Eikä käppänä enää pystynyt lohduttamaan minua, kuten aina ennen. Kukaan ei tullut painamaan tassua polvelleni eikä nukkunut ihan kiinni minussa hiljaa ja läsnä.


Alle vuosi sitten sanoin pienen Aapelin korvaan että "odota siellä Amoria, Amor tulee sitten perässä" kun se nukkui pois (linkki). Ja vaikka en ajatellutkaan siirtyä elämässäni uuteen vaiheeseen, sellaiseen johon Amor ei enää kuulu, niin kuitenkin kävi. Aina niin tunnollinen Amor lähti etsimään Aapelia toiselta puolelta. Eläessäänkin ne olivat kaksi pikkumustaa, joista Amor raivasi tietä ja Aapeli kulki kevyellä askeleella isoveljensä perässä. Mahtoi niillä olla tiistaina iloinen jälleennäkeminen ja sittemmin yhtä hienot kilpajuoksut ja painit kuin silloin kun ne oli molemmat nuoria ja elämänsä kunnossa. Kaksi äkäpussia voimiensa tunnossa, toivottavasti Amor muistaa olla yhtä kärsivällinen kuin täälläkin ettei poikien välille tule kinaa. Mutta älä Amor silti anna Aapelin viedä sulta kaikkia leluja ja herkkuja..


Olen saanut ihan hirveästi viestejä facebookissa ja netissä muutenkin. Puhelimeen on tullut myös viestejä. En edes itse ole tajunnut moniko meidät tunsi tai tiesi ja muisti. Sellaisetkin, joiden olemassaoloa en ole itse vuosiin ajatellut. Kiitos kaikista niistä viesteistä.

Ensimmäiset päivät olivat pahimpia. Kaikki piti tehdä ensimmäistä kertaa ilman Amoria. Ensimmäinen yö, kun Herraparta ei pedannut itselleen nukkumapaikkaa lattialla olevaan päiväpeittoon tai sille sitä varten tuomaani isoon tyynyyn, ensimmäinen aamu ilman Amoria (ihan hirveä), ensimmäinen kerta hississä kun rakas pikkumies ei tuijotellutkaan sieltä jalkojeni juuresta Reskon vierestä. Ensimmäinen kerta kellarin oven kautta ulos, kun minulla olikin enää yksi koira. Resko nostamassa jalkaa puuhun, eikä Amor enää tule merkkaamaan siihen päälle. 

Viimeisenä aamuna Amor ei meinannut päästä enää ollenkaan makuulta ylös, näin kyllä että se yritti ponnistaa päiväpeiton mutkasta ylös mutta kroppa ei vaan noussut. Sanoin sille monta kertaa ja lopulta menin tuuppaamaan sen jaloilleen ja käytiin lyhyellä aamulenkillä. Viimeisellä aamulenkillä, viereisen tutkimuskeskuksen ympäri. Hidasta. Amorin tuntomerkkinä tunnettu kepeä askellus oli poissa, ja tilalla oli hidasta peitsaamista. Vaikka se kompuroi, nousi se tietysti heti jaloilleen ja potki vielä maata merkkauksiensa päälle. Sellainen se oli, vaikka pää kainalossa puri hampaat yhteen ja jatkoi matkaa. Kun kahden jälkeen palasin työharjoittelusta kotiin, oli Amor iloisena vastassa mutta kiljaisi kun siihen sattui ihan yhtäkkiä. Ennen lääkäriin lähtöä leikkasin vielä kerran sen kynnet ja varvaskarvat, kampasin parrankin. Enkä tiennyt tulevani sieltä ilman Amoria kotiin. Kaikki oli ainakin hyvin tavallista loppuun asti, Amorin ei tarvinnut ihmetellä itkevää omistajaa joka syöttää vain nakkia ja tuijottaa haikeasti silmiin. Se vain makasi niin esimerkillisen kiltisti kyljellään kun nyhväsin sen kynsien ja tassukarvojen kimpussa, vaikka takajalkojen varpaiden välistä karvoja kaivellessani sillä aina kutittikin ja tassu vähän nykäisi. Amor käveli itse autolle, vaikka heikosti liikkuikin. Merkkasi vielä kerran tutut puut ja kivet ja istui autossa sylissäni kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tilanteeseen nähden se sai siis lähteä "saappaat jalassa".

Kiitos Amor. Annoit yli 10 täydellistä koirallista vuotta ja jätit tassunjälkesi kaikkeen ja kaikkiin, enkä vaihtaisi näistä päivistä hetkeäkään. Kasvettiin yhdessä lapsista muka aikuisiksi ja voi että me oltiin onnellisia. Kuin paita ja peppu, sanoja ei tarvittu vaan tiedettiin toisemme hiljaisuudessakin. Ja sitten otit vielä oppipojaksesi Reskon viime tammikuussa. Olit mukana Joensuussa ja opetit Reskolle kuluneen vuoden aikana kaikenlaista tarpeellista. Niin hienosti.

Vaikka suru vyöryy nyt aaltoina yli ja tuntuu mahdottomalta kestää tällaista tunnemäärää, niin ehkä tämä sittenkin on pieni hinta siitä mitä kymmenessä vuodessa kerettiin tehdä ja nähdä ja miten paljon annoit ja miten paljon sinua rakastin. "If only love could have kept you here, you would have lived forever and beyond."

Kiitos Amorin kasvattajalle haaveideni täyttämisestä parhaalla mahdollisella koiralla, kaikille meitä elämässä eteenpäin potkineille ja Amoria muistaneille ja kiitos tädilleni siitä että mahdollisti Amorin ja minun yhteisen matkan alkamisen helmikuussa 2004. Ja kiitos äiti ja iskä että hoiditte Amoria "viimeisen "viikon siellä, Amor oli varmasti onnellinen Kotona.

Olet niin valtavan rakas, aina. Nähdään vielä.

(Amor sai jo keväällä diagnoosiksi isot muutokset L4-L5 välissä ja niiden lisäksi vielä pahasti asettunut kalkkeuma painoi yläpuolen hermoihin (selkäytimeen). Oli halvausoireita jne, mietin jo silloin että mitä tässä oikein tehdään. Oireita saattoi hoitaa, mutta ongelmaa ei poistaa. Sanoin jo silloin etten lähde "tekohengittämään" (=tässä tapauksessa lääkitsemään rankasti ja rajoittamaan sen iloja, kuten hiekkakuopilla riehumista ja pitkiä metsälenkkejä) Amoria, eletään täysillä siihen asti kuin meille aikaa annetaan.
Saatiin siis oireeton (ja lääkkeetön) kesä ja alkusyksykin, mutta tiesin kokoajan että mennään yliajalla. Toissaviikolla koira alkoi olla taas näkyvästi kipeä, eikä entiset lääkkeet enää purreet kipuihin. Kun ell viime tiistaina uusien kuvien ottamisen jälkeen antoi vaihtoehdoiksi ison selkäleikkauksen tai lääkkeiden lisäämisen/erilaisten kokeilut ja täyslevon, niin päätös ei ollut vaikea. Kun kukaan ei voinut luvata parempaa huomista, Amor lähti jatkamaan seikkailujaan ikuisille keväthangille, missä riittää hankikantoa ja kopattavia lumipalloja.)

torstai 13. marraskuuta 2014

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas

RIP Lamigras Black Pride Panther "Amor" 31.12.2003-11.11.2014
"If only love could have kept you here, you would have lived forever and beyond."