No matter where we're going, it starts from where we are

"En anna muitten sanoo mitä mä voin tehdä

Mä tiedän mistä tuun ja paikkani täällä

Mä nautin täysillä tästä päivästä

Se on jotain, mitä kukaan ei voi viedä

Mul on kaikki hyvin tänään"

Mahdollisimman kliseisesti ilmaistuna: meillä on kaikki hyvin. Amor on piristynyt vähintäänkin entiselleen, kenties vähän enemmänkin. Äitini kanssa totesimme Amorin riemuhepulointia katsellessamme, että papalta taisi kadota 9 vuotta kun aivoissa sylttäsi. Jokaisesta yhteisestä päivästä olen iloinen, remmirähjän kanssa ulkoillessa mietin miten mukava onkaan kuulla Amorin huutavan niin elossa (arvostaisin kyllä asiallisesti toisia koiria ohittavaa herrapartaa ihan yhtälailla, mutta nyt on näin).

Me asutaan Amorin kanssa nykyään kerrostalokaksiossa, kolmannessa kerroksessa. En ymmärrä miten ihmiset asuvat aivan yksin yksin, täällä elellessä korostuu koiran olemassaolo. Aina on joku läsnä, hengittämässä samaa ilmaa ja muistuttamassa siitä etten ole ainoa elollinen asia näiden seinien sisällä.
Ouluun asti ei olla vielä päästy, mutta en päästä irti haaveesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakkaan - fiksuna likkana luin netistä ns. kannustavia kokemuksia vanhuskoirien kerrostaloelämään sopeutumisesta, enkä kauhean suurilla odotuksilla pakannut koiraa mukaani. Periksi en kuitenkaan aikonut antaa vaikka tiesin muutoksen olevan iso juttu jo valmiiksi kovia kokeneelle maalaiskoiralle.

Äidiltä on päähäni iskostunut sanonta siitä, miten aina pitää ainakin yrittää. Niimpä latasin koneelleni audacityn, ostin Amorille vielä sadannen "aktivointipallon" ja vähensin aamuruoan iltaruoasta. Ensin koira oli illalla yksin pari minuuttia ja kun totesin sen vaikuttavan rauhalliselta, jätin sen seuraavana päivänä kolmeksi tunniksi. Audacityn äänitteen mukaan koira oli haukahdellyt melkoisen käskevään sävyyn joidenkin minuuttien ajan ja inissyt hermostuneena siinä välissä. Suurimman osan ajasta se kuitenkin otti lepoa. Niimpä se jäi seuraavanakin päivänä puoleksi tunniksi yksin, eikä ollut pitänyt yhtään ääntä sinä aikana. Sitten loppuikin viikonloppu ja edessä oli ihan normaalimittaiset koulupäivät! Amor oli yksin maanantaina n. 5 tuntia, joiden aikana oli haukkunut joitakin minuutteja ensimmäisen tunnin jälkeen ja ulvonut loppupäivästä hetken. Seuraavina päivinä sen ääntely pysyi samalla tasolla, mitä pidin kyllä ikänsä ok-talossa toisen koiran kanssa asuneelle täyttä kymppiä lähestyvälle kääpiösnautserille kiitettävänä suorituksena. Postin tipahtamista se ei ollut kommentoinut sanallakaan, eikä eilistä pihalla meluavaa auraa. Tunsi varmaan vaan olonsa kotoisaksi kun on tottunut että isä kolistelee pihalla lingon ja kauhan kanssa.. 

Tänään poika joutui olemaan yli 9 tuntia yksin, eikä ollut haukkunut kertaakaan - haikeasti vain päästänyt pari ulvontahenkäystä. Olin niinku ainakin nääääääääin ylpeä minun maalaiskoirasta, joka vaikuttaa tosiaan sopeutuvan mihin vaan kunhan on matte pitämässä tassusta vähän kiinni. Törmättiin illalla rapussa naapuriinkin jolta kyselin Amorin äänenkäytöstä. Ei ole kuulemma juuri mitään kuulunut, "eihän noin pienestä koirasta nyt voi isoa ääntä lähteäkkään!" (en kehdannut kertoa miten kovasti ääntä voi tällaisesta tiiviistä paketista irrota.. :D) Vakuutteli ettei ole häirinnyt yhtään ja sanoi vielä etteihän se nyt päivällä ketään voi haitata. Ymmärsi heti, että elämässä on meneillään isoja muutoksia. 

Nyt pitää varmasti koputtaa puuta (kop kop), mutta uskallan jo vähän hihkua helpotuksesta. Minun täysiverisestä metsäläisestä on kuoriutumassa aito kaupunkilaiskoira! <3 

Loppuun valittuja paloja puhelimen muistista.

Oulu-viikonlopun jälkeisellä kotimatkalla, lemmikkivaunussa ruuhkaa..

Amor ja Titi-kissa, Titin korvien asennosta päätellen Amor sai tämän lähentelyn jälkeen korvapuustin..

Reippaasti aamulenkillä jo ennen seitsemää, Amor katselee tarkkana 

Ties monennettako kertaa paikallisen vanhainkodin muistisairaita viihdyttämässä. Yllättävän moni muistamaton ihminen on ottanut koiraan kontaktia ja istunut silittelemässä. Osaston piheinkin tapaus on halunnut syöttää Amorille puolet kahvipullastaan. Ollaan kuultu koiramaisia muisteloita ja tarinoita yli 70 vuoden takaa ja vaan oltu läsnä. Joku on kävelyttänyt Amoria pitkin käytäviä ja toinen on tullut iloiseksi kun Amor on nukahtanut sohvalle pää hänen jalallaan. Tassuterapiaa parhaimmillaan.

Yhtenä kauniina päivänä joen jäällä, -18°C mutta tyyntä.

Kunnon lumimyräkässä keskellä metsää! Kun pakkanen tipahti paristakymmenestä lähelle nollaa, alkoi tynkäkarvaiseen snautseriinkin ottaa lumi kiinni kun teitä ei oltu aurattu (Amor oli kylkiä myöten hangessa). Taskulampun valossa tuttuja reittejä, nenäänsä pidemmälle ei lumisateen ja tuulen vuoksi nähnyt..

Muuton jälkeen läheisessä koirapuistossa, jonne poikettiin aamulenkillä. Lunta riittää!